Unelmien miesystävä

Tein jonkinlaista inventaariota kaapissa lymyileviin pahvilaatikoihin ja löysin sieltä kasan vanhoja päiväkirjoja. Tavallaan olen kiitollinen itselleni, että olen kirjoittanut niitä, koska onhan ne aika mahtavaa luettavaa ja tuo mieleen asioita, jotka on muuten täysin unohtanut. Samalla taas, kyllähän niiden lukeminen aiheuttaa aivan järkyttävää myötähäpeää! Varsinkin nuo kunnon teinivuosien aikana kirjoitetut. Joistain niistä kuitenkin osui silmiin tällä kertaa aikamoisia helmiä. Nimittäin vaatimuslistoja poikaystävälle. Jep, koska niinhän se toimii, että kirjoitat erittäin oleellisia vaatimuksia kuten "pelaa golfia" (wtf?!) ja sitten vaan löydät henkilön, joka maagisesti täyttää ne kaikki vaatimukset. Paperilla ihminen voi vaikuttaa, vaikka kuinka täydelliseltä, mutta näin vähän vanhempana (ja toivottavasti fiksumpana) on tullut todettua ettei se tarkoita, että henkilö todellisuudessa olisi "täydellinen" tai, että henkilön kanssa olisi oikeasti jonkinlaista kemiaa.

Mä olen tavannut parikin sellaista paperilla "täydellistä" miestä vuosien aikana - ja tässä vaiheessa haluaisin huomauttaa, että "pelaa golfia" ei kuulu enää niin sanottuihin vaatimuksiin- jotka eivät vaan ole synnyttäneet minkäänlaista tunnekuohua. Olen ehkä pitänyt kyseisistä henkilöistä ja viihtynyt heidän seurassaan, mutta siitä on vaan puuttunut..sitä jotain. Varmaan ne kliseiset perhoset vatsasta tai edes jossain vaiheessa se tunne, joka saa melkein haukkomaan henkeä - tunteita, jotka sitten klassisesti tulee tietenkin jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa "ei pitäisi". Jossain määrin olen joskus ehkä jopa harkinnut, että mitä jos tyytyisin vaan johonkin ihan kivaan. Seuraavassa hetkessä kuitenkin tajunnut ettei kenenkään kanssa pitäisi olla, jos se tuntuu tyytymiseltä. Ei missään vaiheessa elämää: oli sitten yhteiskunnan ikäkäsityksen mukaan nuori, vanha tai jotain siltä väliltä. Ei ole oikein sitä toista henkilöä eikä itseä kohtaan, ja miksi ihmeessä niin pitäisi tehdä? Silloin molemmilta voisi mennä ohi se joku, jonka kanssa oleminen ei missään määrin tuntuisi tyytymiseltä. Ja jos sellaista ei menisi ohi, niin silloin menettäisi mahdollisuuden viettää aikaa vapaana muiden asioiden parissa. Kai mun pointtini siis on etten usko "järkisuhteisiin." Nään itseni selvemmin tulevaisuudessa nukkumassa vaikka Jimmy Choon kenkäparin kanssa (Louboutinitkin toki käy) kuin jonkun, jonka kanssa se ei vaan täysin tunnu oikealta.

Pakko muuten todeta tässä välissä, että jos mulla olisi nuo kuvassa olevat kengät niin ei niistä varmaan olisikaan kuin koristeeksi tai unikaveriksi. Enhän mä pystyisi tollasilla koroilla edes seisomaan!

Joskus viitisen vuotta sitten olisin varmaan nähnyt nykyisen tilanteeni painajaismaisena. Lähes jokainen naispuolinen ystäväni on vakavassa parisuhteessa, avoliittossa, avioliitossa ja lapsiakin alkaa tupsahtelemaan sieltä täältä. Mä olen ehkä siinä mielessä vähän "outolintu". Nyt en kuitenkaan nää tässä tilanteessa mitään painajaismaista, häiritsevää tai mitään muutakaan negatiivista, minkä pitäisi mahdollisesti syöstä ajatukset tasolle "apua, mitä jos musta tuleekin ikuinen vanhapiika." Onhan multakin jo kysytty (varmaan ihan hyvää tarkoittaen), että olenko ajatellut et lapset kannattaisi tehdä nuorena ja blablablaaa. Itse asiassa ei, en ole ajatellut. Olen kuitenkin vielä jonkin aikaa alle 30 enkä osaa mitenkään ajatella 30-40 vuotiaitakaan missään määrin vanhoina. Tällä hetkellä oon tosi tyytyväinen siihen, mitä elämässä tapahtuu ja päätöksiin, joita olen tehnyt. Esimerkiksi se, että päätin nelivuotisen parisuhteen hieman vajaa vuosi sitten tuntuu edelleen oikealta ja hyvältä ratkaisulta. Tavallaan vaikeaahan se oli, samoin kuin hieman haikeaa ja surullistakin, mutta kannatti.

Tällä hetkellä multa ei löydy mitään nuoruudessani kasaamiani "hyvin tärkeitä ja oleellisia" vaatimuslistoja. Toki on tiettyjä ominaisuuksia, joita aika moni toisessa ihmisessä hakee ja toivoo olevan, mutta niiden ohella en usko mihinkään tiettyihin "vaatimuksiin", jotka sitten pitäisi orjamaisesti täyttää. Mitä ulkonäköön taas tulee, niin kaipa siinä ulkonäössä sitten on jotain, kun mä tunnen siihen tyyppiin vetoa. Oli kyseinen henkilö sitten muiden mielestä hyvännäköinen tai ei. Olen tosin huomannut, että mun mielestä hymykuopat on jotain ihan mielettömän suloista. Tuskin mua kuitenkaan ihan pelkästään niillä saisi hurmattua (hah).

Kaiken kaikkiaan ihastuminen ja rakastuminenhan ovat jopa hieman hassuja tuntemuksia. Kuinka tunteet saavat ihmisten päät joskus täysin pyörälle. Kuinka niitä tunteita kaivataan ja vaalitaan ja samalla ehkä jopa vihataan. Kuinka joskus joutuu pohtimaan onko jossain mitään järkeä, kun järki sanoo toista ja tunteet toista. Kuinka kiihkeästi ihmiset loppujen lopuksi haluavat olla rakastuneita ja rakastettuja. Kuinka toisaalta taas jotkut ainakin kiven kovaa väittävät vihaavansa ja välttävänsä sitä, koska kyseisessä tilanteessa ei voi saada kuin siipeensä. Kuinka toiset ovat avoimesti mahdottomia romantikkoja ja toiset taas kiven kovaa kyynisiä.

Mä olin, tai ainakin kovasti yritin olla, niin kovin kyyninen nuorempana. Ehkä se oli joku itsepuolustusmekanismi tai jotain. Joka tapauksessa nykyään uskon siihen, että se mitä kyynisyydellä ja tunteittomuudella voi elämässä menettää on paljon pahempaa kuin yhdetkään mahdolliset sydänsurut.

Onkohan musta nyt tulossa vähän lässy..