Hauskaa, miten asiat voikin muuttua nopeasti. Helmikuussa olin ihan valmis repimään hiukset päästäni ja diagnosoimaan itselleni vähintäänkin jonkinasteisen kaamosmasennuksen, maaliskuu taas on ollut aivan erilainen. Enkä nyt puhu pelkästään siitä, että ensimmäiset viikot päästiin jopa nauttimaan auringonpaisteesta.
Ensin sain yllättäen puhelun, jossa tarjottiin kesätöitä. Yllättäen, koska se puhelu tuli jo maaliskuun alkupuolella. Itse asiassa juuri sinä iltapäivänä, jolloin olin aamulla kirjoitellut tännekin helmestä helmikuusta ja kesätyöstressistäni. Tänä kesänä on luvassa hieman erilaisia töitä kuin, mitä olen aiempina kesinä tehnyt ja nämä jopa liittyvät jollain tavalla opintoihini. Sivuaineeseen tosin, mutta hyvä sekin..Jouduin vielä puhelun lopussa varmistamaan rekrytoijalta, että olin todella kuullut oikein, mistä paikasta oli kyse. Varmasti mielenkiintoinen kesä edessä, tavalla tai toisella.
Kesätöitä seurasi toinen jymy-yllätys itselleni. Sain nimittäin TOAS:ilta (Tampereen opiskelija-asunnot) tarjouksen yksiöstä! Niitähän saattaa siis joutua jonottamaan hyvässäkin lykyssä 1-2 vuotta ja minä olin ollut jonossa kokonaiset kolme kuukautta. En itse asiassa ihan sitäkään. Ajoitus osui kohdilleen, koska TOAS:in uusin kohde valmistuu kesäkuun aluksi muuttokuntoon, joten olin kai sitten laittanut hakemuksen sen suhteen todellakin oikeaan aikaan. Uusi asunto on pienempi kuin nykyinen, mutta se on alueella, jossa olen halunnut joskus Tampereella asustaa ja ennen kaikkea vuokra on huomattavasti halvempi kuin nykyisessä, joka koettelee jo raskaasti ultimaattista kipurajaani. Muuttaminen on tosin aina aivan hanurista, mutta ainakin tulee hyvä tilaisuus hankkiutua kaikesta ylimääräisestä (taas kerran) eroon.
Kolmas asia ei niinkään ole itselleni yllätys, vaan jotain, mitä olen enemmän tai vähemmän pyöritellyt mielessäni viime syksystä asti. Nimittäin vaihtoon hakeminen. Olin alkusyksystä ihan täysillä hakemassa vaihtoon jonnekin kevääksi 2016, kunnes totesin etten jaksakaan, kunnes sitten taas innostuin ideasta loppuvuodesta, mutta hakujen lähestyessä totesin, että njäääh (enkä hakenut)..kunnes nyt alkoi täydennyshaut ja aloin miettimään, että mitä jos sittenkin..miksi ei? Olisi mahdollisuus lähteä kevääksi jonnekin uuteen asuinpaikkaan ihmettelemään ja kirjoittamaan gradua (tai näin ainakin haluan itselleni uskotella). Tällä hetkellä mielessäni pyörii kaksi potentiaalista vaihtoehtoa, joista toinen on ehdoton ykkönen ja toinen oikein hyvä kakkonen..Hakemusta en ole vielä lähettänyt, mutta täytyy myöntää, että ajatus tuntuu päivä päivältä houkuttelevammalta.
Tähän oikeastaan liittyy sellainen jännä tunne, mikä mulla on ollut viime aikoina. Sellainen ympäröivän yhteiskunnan odotukset/vaatimukset vastaan se, mitä itse haluaisin tehdä/mitä tunnen fiilis. Viesti vähän joka puolelta tuntuu olevan, että nyt pitäisi vaan nopeasti suorittaa kaikki pois alta, valmistua ja siirtyä työelämään. Oikeastaan nykyistä työtilannetta tarkkaillessa ehkä pikemminkin YRITTÄÄ siirtyä täysipäiväisesti työelämään ja "aikuistua." Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, koska itse en ainakaan koe, että elämäni suunnattomasti muuttuisi, jos valmistuisin nyt. Toki, jos saisin töitä niin olisin päivisin töissä enkä opiskelisi ja säännöllisetkin tulot olisi hieman isommat kuin nyt (mikä olisi luonnollisesti äärimmäisen kiva juttu). Mutta muuten ero tuskin olisi suuri, sillä en juurikaan juokse missään opiskeluriennoissa tai vastaavissa enää muutenkaan. Lisäksi mulla ei edelleenkään ole mitään suunnatonta perheenperustamis/pariutumisvimmaa. Myönnän toki, että jos joku mieletön vapaa kaksilahkeinen tulisi vastaan niin mut voisi saada jonkin verran asettumaan yllättävänkin nopeasti (opiskelin tai en), mutta niin kauan, kun sitä ei tapahdu niin voin mielestäni nauttia täysin rinnoin siitä vapaudesta, joka mahdollistaa kaikenlaisten omien ideoiden, kuten vaikkapa hetkellisen maan vaihdon, toteuttamisen.
Niin, mitäkö minä sitten haluan? Tehdä kaikkea itseäni inspiroivaa. Tehdä kaikkea, mikä tuntuu samaan aikaan pelottavalta ja kiehtovalta. Oli se sitten jotain, mitä multa "odotetaan" tai ei. Niin kliseistä kuin se onkin, niin monet parhaista asioista elämässä on usein seurausta niistä tavalla tai toisella pelottavista päätöksistä, joita on uskaltanut tehdä. Jos homma menee kuitenkin plörinäksi, niin ainakin tuli kokeiltua. Itse ainakin pystyn elämään paljon paremmin omien mokieni kanssa kuin niin, että vatvoisin asioita, joita jostain (usein enemmäin tai vähemmän typerästä) syystä olisin jättänyt tekemättä. Ehkä tavallaan vähän kuin mun soololaskuvarjohyppy: monet kehottivat olemaan hyppäämättä, mutta itse halusin hypätä, joten menin ja tein sen..siinä prosessissa sitten vedin toisen nilkkani totaalisesti rikki. Elän kuitenkin paljon mieluummin yhtä mieletöntä kokemusta rikkaampana nilkan kanssa, jossa on hieman metallia sisällä kuin pohtisin mitä jos..Tiedän nimittäin, että sen skippaaminen olisi jäänyt kalvamaan todella pahasti. Toki nilkan ajoittainen temppuilu ottaa välillä aivoon, mutta silloin voin vaan todeta, että itsepähän hyppäsin enkä kadu lainkaan. Asennekysymys.
No comments