Showing posts with label mielipiteitä. Show all posts
Showing posts with label mielipiteitä. Show all posts

5 kertaa Miksi

MIKSI liikunnan aloittaminen tauon jälkeen on aina niin pirun hankalaa? Ja miksi niitä taukoja pitää edes päästä tulemaan? Osaan helposti kuvitella sen mahtavan fiiliksen, mikä kunnon treenistä tulee ja mä oikeasti tykkään liikkua; kuntosali, juoksu, uinti, jooga, spinning you name it, mutta ei vaan meinaa lähteä. Viime vuonna maksoin yliopiston liikunnan hieman päälle 60euron vuosimaksun ja kävin siellä liikuntakeskuksella tasan kerran. Maksoin siis käytännössä erään sunnuntain suhteellisen chillistä core-tunnista päälle 60€. Boom! Rakas opiskelukaverini jaksaa nauraa tälle vieläkin. Saadakseni itseeni tällä kertaa hieman enemmän vipinää, olen hankkinut liian kalliit juoksu/sali trikoo ja antautumassa kalliimmalle kaupalliselle kuntosalille, koska 1. siellä on tosi kivat tilat ja 2. se on lähellä kotia ja mä tiedän olevani laiska lähtemään kovin kauas urheilemaan. Go helppous & välineurheilu!
MIKSI joku on mennyt keksimään sipsit? Nuo jumalaisen epäterveelliset, mutta niiin herkulliset ja suussa rapisevat prosessoidut perunalättöset. Voisin vetää helposti yksin ison pussin sipsiä lähemmäs kerran päivässä + dipin. Nou problemo. Se problemo tässä tulee siitä, että haluaisin pitkän ja terveen elämän normaalipainoisena yksilönä. Mulla on joku addiktio ja mut pitäisi viedä varmaan johonkin hard core sipsihoitolaan. Luin jostain, että sipsihimo voi olla merkki kalsiumin puutteesta ja marssin aika lailla samantien ostamaan kalsiumia tablettimuodossa. Nyt kun vielä muistaisin syödä niitä..

Lempparit ja inhokit

Laura kirjoitteli jokin aika sitten blogissaan lemppari ja inhokkikaupungeistaan, ja ajattelin luoda omankin listan. Sen kokoaminen oli itse asiassa yllättävän hankalaa, mutta..

Suosikit

1. Lontoo

Ei varmaankaan yllätä ketään. En ole itse asiassa edes varma osaanko selittää, mikä tekee Lontoosta niin ykkösen. Rakastan sitä kansainvälistä ilmapiiriä, museoita, ravintoloita, nähtävyyksiä, puistoja..ja ennen kaikkea, mulla on siellä aina todella kotoinen olo. Siellä on hyvä olla.
 2. Rooma

Tykästyin Roomaan sillä sekunnilla, kun saavuin sinne ensimmäistä kertaa viime marraskuussa. Ensimmäisen päivän jälkeen olin jo todennut, että voisin helposti nähdä itseni vaikka asumassa siellä jonkin aikaa, ja italiaa olisi tietenkin kiva oppia puhumaan edes vähän. Rooma on mieletön paikka niin ruuan&viinin kuin historian, kulttuurin ja muodinkin puolesta. Lisäksi mua viehättää se tietynlainen Etelä- Eurooppalainen "laid back" - asenne, josta itsekin voisin yrittää ottaa välillä vähän mallia.

 3. Tämä on todella paha ja voisin antaa kolmannen sijan useammallekin kaupungille. Tykästyin esimerkiksi Bangkokiin enemmän kuin olisin osannut odottaa. Se liikenne oli kaaosmaista, mutta yhdistelmä historiallisia temppeleitä, korkeita rakennuksia ja mieletöntä katuruokaa vei mukanaan. En myöskään kokenut olleeni ihan puhtaalla turistilomalla, koska vierailin siellä asuvan ystäväni luona (enkä esimerkiksi yöpynyt lainkaan hotellissa), joten sekin varmasti vaikutti kokemukseen.

Kolmossijaa voisin harkita myös Perastille. Se kuului pikaiseen Montenegro kierrokseemme hyvin aikaisin eräänä aurinkoisena aamuna, ja haluaisin sinne ehdottomasti vielä uudestaan. Vaikutti ihan täydelliseltä paikalta rentouttavalle lomalle
..tai voisin antaa sen kolmannen sijan  Glasgowlle. Tykkäsin todella paljon asua siellä, joten pakkohan sen olisi listalle päästä. Glasgow ei todellakaan ole yhtä nätti kuin esimerkiksi Edinburgh, mutta siinä kaupungissa vaan on sellaista kivaa särmää.

Inhokit

Näitä oli sinänsä hankala keksiä, että mulla ei oikeastaan ole mitään varsinaisia inhokkipaikkoja. Toki on sellaisia, jotka eivät välttämättä ole jääneet mitenkään vakuuttavasti mieleen, mutta olen silti pitänyt niistä. Hetken pohdinnan jälkeen keksin kuitenkin pari, joista on loppujen lopuksi mielessä enemmän huonoa kuin hyvää..

1. Sharm el Sheikh

Se, että kyseinen paikka päätyi inhokkilistalle ei niinkään liity kyseiseen turistirysään paikkana, vaan siihen kokemukseen niistä ihmisistä. Miehistä siis lähinnä, koska eipä siellä paikallisia naisia "vapaalla" ihan kauheasti näkynyt. Tästä reissusta on nyt noin kahdeksan vuotta aikaa ja oltiin liikenteessä kahdestaan kaverini kanssa. Viikon aikana opittiin hyvin nopeasti, että meidän oli ihan turha kuvitella edes lähtevämme minnekään hotellimme vieressä olevaa Hard Rock Cafeta kauemmas pimeän tultua, koska siitä ei yksinkertaisesti tullut yhtään mitään. Meitä pari kertaa jopa huoriteltiin, kutsuttiin ylimielisiksi ja meille myös luennoitiin, kuinka meidän kuuluisi naisina kunnioittaa enemmän miehiä. Nämä kommentit tulivat siis yleensä, kun oltiin esimerkiksi matkalla takaisin hotellille suihkuun tai menossa pikapikaa nälkäisinä syömään eikä lähdetty tutkailemaan jokaisen meitä lähestyneen tsiljoonan äijän jotain putiikkia jossain miljoonan kulman takana. Oltiin kuitenkin todella kohteliaita, mutta eiiiiiii.. Sitten saatiin myös kuulla sellaista turisteille suollettua limaista paskanjauhantaa, että oksat pois. Eräs tyyppi esimerkiksi yritti kai tehdä vaikutuksen selittämällä, kuinka mun upeista silmistä näkee mun sieluun, joka ei oo ihan täysin tyytyväinen ja kaipaa jotain. Ilmeisesti se mies olisi ollut sitä jotain. Joo..morjens. Mulla yksinkertaisesti paloi niin sanotusti käpy siihen meininkiin, vaikka ymmärrän toki että tuolla turistien "nuoleskelulle" monet yrittävät myydä jotain ja ansaita elantonsa. Meni se silti kyllä vähän yli! Lopuksi voisin vielä mainita, että kiinnitettiin reissulla todella paljon huomiota siihen, mitä laitettiin päälle ettei ollut liian paljastavaa meininkiä.


2. Pariisi

Voi Pariisi..en kiellä etteikö se olisi kaupunkina sinänsä aika mieletön ja näkemisen arvoinen paikka, mutta jokin siinä vaan tökkii. En ole varma, miten selittäisin tämän, mutta en jotenkin koe sitä kaiken sen hehkutuksen arvoiseksi. Ehkä ne ihmiset tekee siitä vaan jotenkin..sellaisen paikan, johon ei "pääse sisään". Mä pystyn jopa sönköttämään jotain ranskaa ja silti tuntuu siltä, että se paikka jää jotenkin etäiseksi. Muistan myös elävästi, kuinka ensimmäisellä Pariisin reissulla astuin vaaleilla tennareilla jumalauttomaan paskakasaan..sen kaupungin kadut on siis kirjaimellisesti aika täynnä paskaa. Oon käynyt siellä nyt kaksi kertaa ja ajattelin kyllä antaa kaupungille vielä kolmannen mahdollisuuden..Hassuahan tässä on se, että ensimmäisen visiitin jälkeen (2006) fiilikset paikasta oli kuitenkin pääosin positiiviset. Ehkä, jos olisin todella rikas ja voisin yöpyä jossain huippuhotellissa, ja shoppailla Chanelilla niin kokemus voisi olla hieman toisenlainen. Pariisi oli muuten toinen niistä kohteista, joita harkitsin kevään 2016 vaihtoa varten, koska ranskan taitoja olisi kiva parantaa ja Science Po on mieletön yliopisto. Totesin kuitenkin ettei ajatus nappaa tarpeeksi ja jätin sen hakemuksesta pois.
Ok, nyt kun katselin tuota kuvaa niin järkytyin vähän siitä, että kyseinen kaupunki todella on listalla inhokeissa. Ehkä se vielä joskus muuttuu..

Ihastuttavaa naistenpäivää!

Ajattelin näin naistenpäivänä kirjoittaa ihan pienen muistutustekstin sellaisesta asiasta kuin feminismi. Itselläni särähtää niin uskomattoman pahasti korvaan, kun joku käyttää feministiä haukkumasanana, negatiivisena asiana tai sanoo ettei ole feministi. Tämä johtuu siitä, että feministi yksinkertaisesti tarkoittaa henkilöä, joka uskoo sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Ei siis usko mihinkään naisten ylivaltaan miesten kustannuksella, ei viittaa miesvihaan eikä siihen, että naiset olisi yksin se tärkein sukupuoli. Ehkä feminismi keskittyy mahdollisesti enemmän naisiin, koska naiset sattuvat olemaan edelleen se sorretumpi sukupuoli. Viime aikoina kuitenkin monet feministit ovat myös puhuneet esimerkiksi miesten oikeuksista olla herkempiä ja niistä mahdollisesti miehiä rajoittavista yhteiskunnan rakenteista, jotka eivät nekään ole ok (katso vaikkapa Emma Watsonin puhe HeforShe kampanjan alussa). En kiellä etteikö joillain henkilöillä joskus menisi jutut aiheesta todella hieman yli, mutta niinhän se tuppaa olemaan vähän kaikessa. Aina löytyy niitä ääripäihin meneviä, jotka tuntuvat leimaaman kaikki muut (esimerkiksi, mitä tulee moniin uskontoihin!) ja usein tekevät ajamalleen asialle huomattavasti enemmän hallaa kuin hyvää.

Jos joku siis sanoo, että ei ole feministi niin en voi välttää ajattelemasta, että kyseinen henkilö joko 1. on hieman daiju ja käyttää sanaa, jonka merkitystä ei edes tiedä tai 2. on mielestäni vielä suurempi pimeälle keski-ajalle jämähtänyt daiju, joka ei usko että naisten tulisi olla tasa-arvoisia miesten kanssa. Voihan se olla, että kaikki eivät oikeasti usko siihen, mutta itse uskon ja hyvin vahvasti. Vähän kuin uskon ettei ketään myöskään tulisi sortaa etnisyyden tai uskonnon takia. Itseäni itse asiassa harmittaa, kuinka negatiivisen kaiun sana feminismi on saanut ja kuinka monet naisetkin käyttävät sitä haukkumasanana tai julistavat kuinka eivät hei todellakaan ole feministejä. No minäpä olen.
Itselleni feminismi tarkoittaa siis todella sitä, että uskon miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon. Joka juontaa myös siihen, että uskon oikein "siirappisesti", että meidän kaikkien tulisi olla keskenämme tasa-arvoisia. Mielestäni feministinä ole ei myöskään tarkoita, että pitäisi olla jotenkin "miesmäinen", se ei tarkoita sitä etteikö mies voisi tarjota illallista tai sitä, että yhtäkkiä sukupuolten pitäisi käyttäytyä jotenkin samalla tavalla. Se "vain" tarkoittaa sitä, että olit sitten mies tai nainen, käyttäydyit miten tahansa, niin sukupuolesi ei pitäisi määrittää missään päin maailmaa sitä, minkälaiset oikeudet ja mahdollisuudet sinulla elämässäsi on.
Henkilökohtaisesti ärsyynnyn suunnattomasti, jos minulle sanotaan etten voi tehdä jotain/osata jotain tjv, koska olen nainen. Tottakai miehillä ja naisilla on biologisia eroja, jotka vaikuttavat asioihin, mutta ei niiden tarvitse loppupeleissä aina antaa määrittää niitä asioita.

Eiköhän ne molemmat sukupuolet ole aika mahtavia ja ansaitse tulla kohdelluksi lähtökohtaisesti aina yhtä tasa-arvoisesti.


Tahdon asiasta

Sanotaan, että on joitain aihepiirejä, joita keskustelussa varsinkin tuntemattomampien ihmisten kanssa tulisi välttää. Näitä ovat esimerkiksi uskonto ja politiikka, ja minä aion nyt sivuta molempia. Kuten varmaan otsikosta voi päätellä niin tämä tulee liittymään tietenkin tähän Tahdon-kampanjaan tasa-arvoisesta avioliittolaista ja siihen, mitä mieltä minä satun asiasta olemaan.

Kaikenlaiset typerät ja ihokarvoja nostattavat tekosyyt, joilla muiden ihmisoikeuksia ja perusarvoa rajoitetaan saa mut aina äärimmäisen kiukkuiseksi. Näin oli kyse siis mistä tahansa tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin liittyvästä asiasta. Tämä nousee usein opiskellessa esiin. Nimittäin, kun olet opiskellut hieman historiaa ja aika paljon kansainvälistä politiikkaa (erityisesti rauhan- ja konfliktintutkimusta) niin tulet lukeneeksi lukemattomia faktoja järkyttävistä, epäreiluista ja typeristä tavoista joilla ihmisiä on kautta aikojen eritelty, alistettu, syrjitty, kidutettu ja murhattu. En itse vaan yksinkertaisesti pysty ymmärtämään, millä oikeudella niin tehdään tai, miten joku kuvittelee, että heillä ylipäätään olisi ikinä mikään oikeus tehdä niin. Tästä päästäänkin jonkinlaisen aasinsillan kautta tähän tasa-arvoiseen avioliittolakiin ja siihen, kuinka en jotenkin voi uskoa, että sitä maassa jonka pitäisi niin olla tasa-arvoinen, nykyaikainen ja demokratiaa edistävä vatvotaan vieläkin.

Miksi jollain pitäisi olla oikeus rajoittaa sitä kenen kanssa saa olla? Miksi jotkut saavat lain edessä niin sanotusti tunnustaa rakkautensa tasa-arvoisesti avioliiton muodossa ja toiset eivät? Onko se rakkaus sitten jotenkin vähäarvoisempaa, jos se on kahden miehen tai kahden naisen välillä? Jos multa olisi joitain vuosia sitten kysytty jotain rakkauteen liittyen, niin olisin pelannut sellaisen itseäni suojelevan hieman kyynikon kortin. Nyt kuitenkin ehkä hieman naiivisti ja ylipositiivisesti olen avoimesti sitä mieltä, että satutti rakkaus tai ei niin se tunne on jotain aivan ihanaa, eikä sitä voi olla maailmassa liikaa eikä keneltäkään pitäisi sukupuolisen suuntautumisen takia rajoittaa sitä tai sen ilmaisua tai virallistamista. Keitä me ollaan päättämään kenen kanssa kukin saa avioliitossa olla onnellinen (tai onneton)?! Miten se on muka keneltäkään meiltä pois? Avioliiton pitäisi olla yleinen oikeus, ei jokin heteroiden etuoikeus. Miksi heteroparien ja samaa sukupuolta olevien parien välille pitäisi edes ylipäätään tehdä jotain eroa? Eikö voitaisi vaan yleisesti puhua pariskunnista ja avioliitoista?

Siltä varalta, että joku meinaa nyt kaivaa sen uskontokortin esiin niin voidaanko heti alkuun selventää pari asiaa. Tämä siksikin, että oli kyse mistä tahansa asiasta niin mulla ei henkilökohtaisesti riitä minkäänlaista kärsivällisyyttä ihmisille, jotka vauhkoaa joistain asioista, kuten vaikka maahanmuutto tai tämä tasa-arvolaki tietämättä oikeastaan mitään varsinaisia faktoja. Jos aiot niin kiihkeästi puolustaa tai vastustaa jotain, niin voisitko ihan yleisen sivistyksen vuoksi vaivautua vaikka hankkimaan asiasta edes ne perustiedot? Tai yrittää osoittaa edes ihan vähän jonkinlaista kriittisen ajattelun taitoa, etkä ottaa täytenä totena kaikkia kommentteja joita jostain kuulet? Tämän kun olet tehnyt niin saat toki muodostaa ihan minkä mielipiteen vaan, mutta olisi tosi kiva, jos se oikeasti perustuisi edes jonkinlaiselle faktapohjalle varsinkin, jos aiot siitä väitellä. Kuitenkin tasa-arvoisella avioliittolailla ei siis sinänsä ole mitään tekemistä kirkon kanssa. En itsekään koe, että olisi välttämättä reilua pakottaa esimerkiksi joku pappi vihkimään samaa sukupuolta oleva pari, jos se hänelle aiheuttaisi kovia vaikeuksia, mutta vaikka laki menisikin läpi (ja voi kuinka toivon, että menee) niin kirkkoahan se ei velvoita vihkimään kyseisiä pareja! Lain sisällöstä tiivistetysti voi lukea esimerkiksi täällä.

Sitten on vielä sellainen perusidea jonka mukaan kirkko ja valtio tulisi pitää toisistaan erillään. Joten esimerkiksi Raamattu ja Suomen laki ovat siis kaksi eri asiaa, ja niiden tulisi myös pysyä erillään. Jos jonkun mielestä on ok jonkin yksittäisen uskonnon perusteella polkea toisen oikeuksia, niin kai kyseinen henkilö sitten tajuaa ajavansa samaa uskonnon vaikutusta lakiin ja politiikkaan periaatetta, jota joissain muslimi maissa esimerkiksi harjoitetaan? Nyt, jos joku tähän aikoo heittää jotain vaikka kristinuskon paremmuudesta muihin uskontoihin verrattuna niin haista paha kukkanen (olipas Marika kypsä reaktio)! Lisäksi on valloillaan sellainen kuin uskonvapaus. Jos tiettyä uskontoa käytetään sitten lainmuodostuksessa, niin miten sitten ne henkilöt joihin se laki vaikuttaa, mutta jotka harjoittavat jotain muuta uskontoa tai ovat ateisteja. Eikö se ole heitä kohtaan epäreilua? Mielestäni jokaisella onkin oikeus uskoa mihin haluaa - mun puolesta voi vaikka palvoa pääsiäispupua ja porkkanoita, niin kauan kunhan sitä ei käytetä syynä toisten tasa-arvon ja ihmisoikeuksien polkemiseen, tai yleensäkään mihinkään pahaan (idealistinen maailmanparantaja täällä hei!).
Lopuksi on tietenkin vielä tämä kysymys lapsista. Itsellänihän niitä ei ole, mutta käsittääkseni tärkeintä lapselle on se turva ja rakkaus. Onko sillä siis todella väliä tuleeko se turva ja ehdoton rakkaus kahdelta mieheltä, kahdelta naiselta vai mieheltä ja naiselta? Paljon olen kuullut argumentteja siitä, että lapsella pitäisi ehdottomasti olla äiti ja isä. No kiva, mutta eihän lapsilla muutenkaan läheskään aina ole juuri naispuolista äitiä ja miespuolista isää. Ja vaikka olisikin molemmat niin eihän sekään takaa sitä, että he olisivat jotenkin parempia tai enemmän läsnä tai paremmin rakastavia tai kasvattavia. Luin jostain netin syövereistä kommentin, jossa puhuttiin siitä kuinka lapsi voi kokea lainsäädännön häntä kohtaan vääräksi, jos se sallii kahden naisen tai kahden isän vanhemmiksi. Nyt oikeasti, pieni lapsi rakastavassa perheessä varmaan joo hei miettii, että "WTF? Mulla on kaksi mutsia..Suomen lainsäädäntö aiheutti mulle traumat!"

Faktahan on, että tuli tämä adoptio-oikeus tai ei, niin se ei tarkoita etteikö niin kutsuttuja sateenkaariperheitä olisi ja tulisi tulevaisuudessakin olemaan. Se ei myöskään tarkoita voimaantullessaan, että kaikki nyt vaan kävelisivät jonnekin toimistoon sisään ja tulisivat sieltä jonkun suloisen vaavin kanssa vartin päästä ulos. Itse ainakin luotan asian parissa työskentelevien ammattitaitoon. Eiköhän heillä ole tarvittavat välineet ja kriteerit määrittämään ketkä sopivat adoptiovanhemmiksi ja ketkä eivät. Oli potentiaalisten vanhempien sukupuoli sitten mikä tahansa. Sitten on myös näitä kommentteja, että jos lapsella on samaa sukupulta olevat vanhemmat niin heistäkin tulee sitten homoja ja lesboja. Okei, jos vanhemmilla on niin suuri vaikutus tähän asiaan, niin voisiko joku sitten selittää mulle miten heteropariskuntien joistain lapsista tulee sitten homoja tai lesboja? Ja mitä sitten vaikka tulisikin?
Eli, jos joku ei sitä jo tuosta tekstistä poiminut niin mielestäni tämä alkaa olla jo idioottimaisen noloa. Myönnettäköön, että olen aina ollut jonkin verran idealistinen, mutta ei sillä kuitenkaan pitäisi olla tasa-arvon suhteen mitään väliä oletko idealistinen vai et. Tasa-arvo kuuluu kaikille. Ei siitä loppujen lopuksi ole kauaakaan, kun naisilla ei vielä länsimaissakaan ollut äänioikeutta tai kun avioliitot mustien ja valkoisten välillä olivat kiellettyjä. Asioita, jotka nyt tuntuu todella takapajuisilta ainakin länsimaissa. Toivottavasti omat lapsenlapseni voivat joskus päivitellä näiden lisäksi niitä outoja aikoja, kun Suomessa vatvottiin tasa-arvoisesta avioliittolaista vielä senkin jälkeen, kun monet muut maat olivat sen hyväksyneet.

Huh, tulipas jotenkin tyhjä olo tämän avautumisen jälkeen. Nappasin tähän loppuun vielä ylen sivulta aika tuoreen kartan, jossa näkyy tasa-arvoisen avioliittolain hyväksyneet maat. Eduskunta käsittelee asiaa marraskuun lopussa. Eiköhän olisi jo aika saada Suomikin tuolta pimennosta väritettyä? Vai minkälaisia mielipiteitä teillä on tästä asiasta? Kaikenlaiset (rakentavat) kommentit ja mielipiteethän on aina tervetulleita, oli ne sitten mitä tahansa.

kateellisten panettelua(ko)?

Eksyin ihastuttavan Lauran blogin kautta toissapäivänä lueskelemaan loistavaa Pink Bubble blogia ja sieltä sitten jotenkin tälle legendaariselle vauva.fi foorumille ja tarkemmin sanottuna niille keskusteluille joissa arvostellaan ja pohditaan milloin kenenkin bloggarin elämää raha-asioista kihlasormuksen hintaan. Ymmärrän kyllä, että ihmiset ovat aina äärimmäisen uteliaita (olen itse äärettömän utelias) ja sekin on varmasti yksi syy siihen miksi blogitkin ovat nykyään niin äärettömän suosittuja, mutta mutta..järkytyin aika kovasti siitä minkälaista tekstiä ja kohtelua jotkut bloggarit saavat tälläisilläkin foorumeilla osakseen, hyvänä esimerkkinä esimerkiksi Mungolife. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei voi tykätä ja sitä rataa mutta mikä saa ihmiset niin käsittämättömän ilkeiksi ja pahansuopaisiksi menee kyllä minun ymmärrykseni yli. Toki sitä itsekin joskus jotain blogeja lukiessa miettii, että itsekin haluaisi kovasti juuri jonnekin matkalle ja kyllä mullekin joku kiva laukku nyt kelpaisi (mutta käytän mieluummin tällä hetkellä ne rahat matkusteluun), ja jos itselläni olisi jotain tuollaista niin varmasti siitä tekisi mieli enemmän vai vähemmän hehkuttaa. Ikinä ei tulisi mieleenkään kirjoittaa kenellekään niitä törkeitä kommentteja joita ilmeisesti monikin blogi saa. Jos joku ärsyttää ja se blogi ei miellytä niin epäilen vahvasti, että ketään ase ohimolla pakotetaan sitä blogia sanasta sanaan lukemaan ja seuraamaan. Siitä kommentoinnista nyt puhumattakaan.

Suurin osa näistä ilkeistä tjv kommententeista tuntuu ehkä kumpuavan kateudesta tai siitä, että jotain nyt niin kovasti ärsyttää kun joku toinen julkisesti osoittaa olevansa onnellinen/tyytyväinen/innoissaan jostain elämäänsä liittyvästä asiasta..tai elämästä yleensäkin. Toki, tietynlainen yltiömäinen positiivisuus jotenkin tuppaa käymään ihmisten hermoille ja on tilanteita jolloin sitä omaa iloa kannattaa hillitä. Jotain tahdikkuutta voisi esimerkiksi vaatia tilanne jossa itse kukoistat parisuhteesi ruusuisilla kukkuloilla kun joku läheinen ystäväsi on juuri kylmästi dumbattu. Silloin voisi ehkä olla paikallaan jonkinlainen oman riemun hillitseminen..mutta se onkin ihan asia erikseen.

Kuitenkin, jos joku saavuttaa elämässään paljon kivoja asioita niin eikö sitä voisi vaikka katsoa inspiraation kannalta? Että tuohon minäkin vielä pyrin tai jotain vastaavaa voisin itsekin vielä ahkeruudella saavuttaa.  Vaikka joihinkin asioihin tarvitaan myös hyvää tuuria peliin niin ei kukaan esimerkiksi purjehdi yliopistoon sisään tekemättä yhtään mitään ja en myöskään usko, että kovin moni saa sen unelmiensa työpaikan vaan istumalla kotona. Näin jossain blogissa kommentin, että ilmeisesti oli ärsyttävää kun tämä bloggaaja ei tarpeeksi monta kertaa/ikinä teksteissään hehkuttanut tyyliin 'sinäkin voit saavuttaa tämän' vaan puhui pelkästään siitä kuinka oli tyytyväinen, että oli itse kovalla työllä saavuttanut jotain. Nyt oikeasti, ehkä tässä olisi siinä omassakin asenteessa jotain korjattavaa.

Miksi ihmisen täytyy yrittää peittää onnellisuuttaan/innostuneisuuttaan? Miksi se ärsyttää muita?

Itse en tämän rakkaan pienen ja piskuisen blogin kautta ole luonnollisesti joutunut moisten asenteiden kohteeksi, mutta tietyssä määrin 'oikeassa elämässä' kyllä. Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän kunnolla, kun päätin hakea opiskelemaan ulkomaille, sain paikan ja päätin lähteä. Olin tästä ihan käsittämättömän onnellinen, innoissani ja tyytyväinen. Se oli pitkäaikainen haave jota en ollut viitsinyt edes ääneen sanoa koska se tuntui niin mahdottomalta ja nyt se oli toteutumassa. Harva kuitenkin tuntui jakavan tämän innostumiseni asiaan. Joko sain pitkiä ja nyrpeitä katseita jos asia tuli puheeksi (ja vielä usein jonkun muun aloittamana kuin minun itseni) tai sitten vaihdettiin samantien puheenaihetta tai väheksyttiin koko asiaa. Satun tietämään, että joidenkin suusta sateli kommentteja tyyliin 'eihän sellaisella tutkinnolla tee mitään' ja sitä rataa. Ei ne kaikki ystävänikään rehellisesti sanottuna kovin hyvin asiaan suhtautuneet. Päädyin aika nopeasti siihen lopputulokseen, että parempi vaan olla puhumatta asiasta yhtään mitään/mahdollisimman vähän. Siispä yksin kotona lueskelin innoissani tulevasta yliopistostani, harrastusmahdollisuuksista, matkustuksesta, asumisesta jne ja pääosin riemuitsin itsekseni. Se kaikki oli jotain mikä olisi ollut ihanaa jakaa kunnolla muidenkin kanssa, mutta se ei selkeästikään pääosin käynyt päinsä. Joko olin idiootti kun olin lähdössä tai sitten ehkä jonkinlainen ylimielinen lehmä joka hehkutti lähtöään. Tässä kaikessa oli se hyvä puoli, että Suomesta lähtö tuntui äärimmäisen helpolta ja ainoa kulttuurishokki jonka olen kokenut iskikin vasta seuraavana keväänä kun oli aika palata kesäksi Suomeen takaisin tämän kaiken keskelle. Se oli ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen, kerta kun meinasin purskahtaa itkuun koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle.

Senkin jälkeen kun olin lähtenyt jäi siis vielä tunne, että joillekin koko juttua piti jotenkin 'vähätellä' ja inhosin aluksi edes käydä selittämään uusille tuttavuuksille, että opiskelin ulkomailla koska en halunnut vahingossakaan kuullostaa ylimieliseltä tai 'lesolta' tai.. Olen edelleen sitä mieltä, että ulkomailla opiskelu ei välttämättä ole yhtään sen parempaa tai huonompaa kuin Suomessakaan, se vaan on erilaista ja sopii toisille paremmin kuin toisille. Itselleni se oli paras päätös ikinä ja teki itselleni ihmisenä äärimmäisen hyvää lähteä. Siitä, että lähdin tulen varmaan olemaan itselleni ikuisesti kiitollinen ja onnellinen. Tai en tiedä..ehkä olen vaan idiootti.

Mikä sai itseni todella pohtimaan tätä aihetta oli meidän tutkintotulosten saapuminen, joista kirjoitinkin viime postauksessa. Koko neljä vuottahan se kertooko mitä arvosanoja on saanut ja miten kertoo on ollut jonkinlaisessa viidakossa kiertelyä. Senhän pitäisi olla ihan oma päätöksesi kerrotko vai et, mutta jotenkin siitä tuli myös pohtimista siitä viitsiikö kertoa. Ei sen takia etteikö olisi välttämättä halunnut vaan sen takia, että jos sai todella hyviä arvosanoja niin ei sitten halunnut vaikuttaa millään tavalla ylimieliseltä. Tiedän tämän omasta kokemuksesta pariltakin kerralta ja ehkä parhaiten jäi mieleen kun sain eräästä esseestäni arvosanan A1. Josta olin mielestäni ihan oikeutetustikin ylpeä ja iloinen, mutta en voinut sitä kauheasti hehkutella koska sehän olisi ollut sitten sopimatonta..Anteeksi kun tein töitä esseen eteen jossa kaikki loksahti kohdilleen ja se meni tosi hyvin. Nyt kun mietin niin olisi ehkä pitänyt vaan ihan v*ttuuksissaan hyppiä ympäri käytävää onnesta laulaen.

Sitäkin pohdin sitten pitkään mainitsenko täällä blogin puolella ja siellä kuuluisassa facebookissa minkälainen yleisarvosana sieltä sitten tuli. Joillain kun tuntui mm. olevan sellainen asenne, että oli hyvin classy olla mainitsematta tulosta. En tosin tiedä oliko se taas classy olla mainitsematta jos sai arvosanan 1st vai koskiko tämä ihan kaikkia tuloksia. Mutta hitto, minä opiskelin hyvin ahkerasti viimeiset kaksi vuotta, näin paljon vaivaa kirjoittaessani niitä esseitä ja välillä tuntui että pää räjähtää joten kyllä, halusin kertoa että se kaikki vaiva palkittiin ja sieltä tuli se 1st. Deal with it, se ei ole keneltäkään muulta pois ja kovalla opiskelulla melkein kenen vaan ulottuvilla. Eivätkä asiat kuten arvosanat nyt ole niin vakavia asioita aina muutenkaan.


En nyt ole ihan varma mikä pointti tässä loppujen lopuksi oli. Ehkä se, että olen viime aikoina yleisesti miettinyt paljon sitä minkä takia oma onni ja saavutukset pitäisi niin sanotusti kätkeä (miettikää esimerkiksi suomalaista sanontaa 'kel onni on se onnen kätkeköön') ja jos sitä ei tee niin leimataan helposti samantien ylimieliseksi, koppavaksi..you name it. Rajansa tietenkin kaikella, mutta eikö muiden vaan voisi antaa nauttia niistä saavutuksista ja onnellisuudesta ja vaikka yrittää itsekin löytää niistä inspiraatiota omaan elämään? Tai jos niin kovasti ärsyttää niin sitten voisi edes yrittää pitää mölyt mahassaan. Vaikka nallekarkit eivät aina menekään tasan niin harvoin se toisen onni kuitenkaan on keneltäkään muulta varsinaisesti pois.

Vai mitä mieltä te olette (jos nyt jaksoitte jopa lukea kaiken)?

Kaikki postauksen kuvat on poimittu pinterestistä!

I'm not actually sure if I even have any non-finnish speaking readers so there's no way I'll write all this again in english just in case (google translator exists). But basically lately through events in my own life and things I've read about I've started thinking why is it so often 'wrong' and frowned upon to show that you're happy about something in your life? If you have worked hard to achieve something or/and feel you're very lucky you should have every right to be happy..and I don't mean that you should go around telling people this all the time/annoy them/get cocky but one shouldn't have to hide it either. One should be allowed to show it.