kateellisten panettelua(ko)?

Eksyin ihastuttavan Lauran blogin kautta toissapäivänä lueskelemaan loistavaa Pink Bubble blogia ja sieltä sitten jotenkin tälle legendaariselle vauva.fi foorumille ja tarkemmin sanottuna niille keskusteluille joissa arvostellaan ja pohditaan milloin kenenkin bloggarin elämää raha-asioista kihlasormuksen hintaan. Ymmärrän kyllä, että ihmiset ovat aina äärimmäisen uteliaita (olen itse äärettömän utelias) ja sekin on varmasti yksi syy siihen miksi blogitkin ovat nykyään niin äärettömän suosittuja, mutta mutta..järkytyin aika kovasti siitä minkälaista tekstiä ja kohtelua jotkut bloggarit saavat tälläisilläkin foorumeilla osakseen, hyvänä esimerkkinä esimerkiksi Mungolife. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei voi tykätä ja sitä rataa mutta mikä saa ihmiset niin käsittämättömän ilkeiksi ja pahansuopaisiksi menee kyllä minun ymmärrykseni yli. Toki sitä itsekin joskus jotain blogeja lukiessa miettii, että itsekin haluaisi kovasti juuri jonnekin matkalle ja kyllä mullekin joku kiva laukku nyt kelpaisi (mutta käytän mieluummin tällä hetkellä ne rahat matkusteluun), ja jos itselläni olisi jotain tuollaista niin varmasti siitä tekisi mieli enemmän vai vähemmän hehkuttaa. Ikinä ei tulisi mieleenkään kirjoittaa kenellekään niitä törkeitä kommentteja joita ilmeisesti monikin blogi saa. Jos joku ärsyttää ja se blogi ei miellytä niin epäilen vahvasti, että ketään ase ohimolla pakotetaan sitä blogia sanasta sanaan lukemaan ja seuraamaan. Siitä kommentoinnista nyt puhumattakaan.

Suurin osa näistä ilkeistä tjv kommententeista tuntuu ehkä kumpuavan kateudesta tai siitä, että jotain nyt niin kovasti ärsyttää kun joku toinen julkisesti osoittaa olevansa onnellinen/tyytyväinen/innoissaan jostain elämäänsä liittyvästä asiasta..tai elämästä yleensäkin. Toki, tietynlainen yltiömäinen positiivisuus jotenkin tuppaa käymään ihmisten hermoille ja on tilanteita jolloin sitä omaa iloa kannattaa hillitä. Jotain tahdikkuutta voisi esimerkiksi vaatia tilanne jossa itse kukoistat parisuhteesi ruusuisilla kukkuloilla kun joku läheinen ystäväsi on juuri kylmästi dumbattu. Silloin voisi ehkä olla paikallaan jonkinlainen oman riemun hillitseminen..mutta se onkin ihan asia erikseen.

Kuitenkin, jos joku saavuttaa elämässään paljon kivoja asioita niin eikö sitä voisi vaikka katsoa inspiraation kannalta? Että tuohon minäkin vielä pyrin tai jotain vastaavaa voisin itsekin vielä ahkeruudella saavuttaa.  Vaikka joihinkin asioihin tarvitaan myös hyvää tuuria peliin niin ei kukaan esimerkiksi purjehdi yliopistoon sisään tekemättä yhtään mitään ja en myöskään usko, että kovin moni saa sen unelmiensa työpaikan vaan istumalla kotona. Näin jossain blogissa kommentin, että ilmeisesti oli ärsyttävää kun tämä bloggaaja ei tarpeeksi monta kertaa/ikinä teksteissään hehkuttanut tyyliin 'sinäkin voit saavuttaa tämän' vaan puhui pelkästään siitä kuinka oli tyytyväinen, että oli itse kovalla työllä saavuttanut jotain. Nyt oikeasti, ehkä tässä olisi siinä omassakin asenteessa jotain korjattavaa.

Miksi ihmisen täytyy yrittää peittää onnellisuuttaan/innostuneisuuttaan? Miksi se ärsyttää muita?

Itse en tämän rakkaan pienen ja piskuisen blogin kautta ole luonnollisesti joutunut moisten asenteiden kohteeksi, mutta tietyssä määrin 'oikeassa elämässä' kyllä. Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän kunnolla, kun päätin hakea opiskelemaan ulkomaille, sain paikan ja päätin lähteä. Olin tästä ihan käsittämättömän onnellinen, innoissani ja tyytyväinen. Se oli pitkäaikainen haave jota en ollut viitsinyt edes ääneen sanoa koska se tuntui niin mahdottomalta ja nyt se oli toteutumassa. Harva kuitenkin tuntui jakavan tämän innostumiseni asiaan. Joko sain pitkiä ja nyrpeitä katseita jos asia tuli puheeksi (ja vielä usein jonkun muun aloittamana kuin minun itseni) tai sitten vaihdettiin samantien puheenaihetta tai väheksyttiin koko asiaa. Satun tietämään, että joidenkin suusta sateli kommentteja tyyliin 'eihän sellaisella tutkinnolla tee mitään' ja sitä rataa. Ei ne kaikki ystävänikään rehellisesti sanottuna kovin hyvin asiaan suhtautuneet. Päädyin aika nopeasti siihen lopputulokseen, että parempi vaan olla puhumatta asiasta yhtään mitään/mahdollisimman vähän. Siispä yksin kotona lueskelin innoissani tulevasta yliopistostani, harrastusmahdollisuuksista, matkustuksesta, asumisesta jne ja pääosin riemuitsin itsekseni. Se kaikki oli jotain mikä olisi ollut ihanaa jakaa kunnolla muidenkin kanssa, mutta se ei selkeästikään pääosin käynyt päinsä. Joko olin idiootti kun olin lähdössä tai sitten ehkä jonkinlainen ylimielinen lehmä joka hehkutti lähtöään. Tässä kaikessa oli se hyvä puoli, että Suomesta lähtö tuntui äärimmäisen helpolta ja ainoa kulttuurishokki jonka olen kokenut iskikin vasta seuraavana keväänä kun oli aika palata kesäksi Suomeen takaisin tämän kaiken keskelle. Se oli ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen, kerta kun meinasin purskahtaa itkuun koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle.

Senkin jälkeen kun olin lähtenyt jäi siis vielä tunne, että joillekin koko juttua piti jotenkin 'vähätellä' ja inhosin aluksi edes käydä selittämään uusille tuttavuuksille, että opiskelin ulkomailla koska en halunnut vahingossakaan kuullostaa ylimieliseltä tai 'lesolta' tai.. Olen edelleen sitä mieltä, että ulkomailla opiskelu ei välttämättä ole yhtään sen parempaa tai huonompaa kuin Suomessakaan, se vaan on erilaista ja sopii toisille paremmin kuin toisille. Itselleni se oli paras päätös ikinä ja teki itselleni ihmisenä äärimmäisen hyvää lähteä. Siitä, että lähdin tulen varmaan olemaan itselleni ikuisesti kiitollinen ja onnellinen. Tai en tiedä..ehkä olen vaan idiootti.

Mikä sai itseni todella pohtimaan tätä aihetta oli meidän tutkintotulosten saapuminen, joista kirjoitinkin viime postauksessa. Koko neljä vuottahan se kertooko mitä arvosanoja on saanut ja miten kertoo on ollut jonkinlaisessa viidakossa kiertelyä. Senhän pitäisi olla ihan oma päätöksesi kerrotko vai et, mutta jotenkin siitä tuli myös pohtimista siitä viitsiikö kertoa. Ei sen takia etteikö olisi välttämättä halunnut vaan sen takia, että jos sai todella hyviä arvosanoja niin ei sitten halunnut vaikuttaa millään tavalla ylimieliseltä. Tiedän tämän omasta kokemuksesta pariltakin kerralta ja ehkä parhaiten jäi mieleen kun sain eräästä esseestäni arvosanan A1. Josta olin mielestäni ihan oikeutetustikin ylpeä ja iloinen, mutta en voinut sitä kauheasti hehkutella koska sehän olisi ollut sitten sopimatonta..Anteeksi kun tein töitä esseen eteen jossa kaikki loksahti kohdilleen ja se meni tosi hyvin. Nyt kun mietin niin olisi ehkä pitänyt vaan ihan v*ttuuksissaan hyppiä ympäri käytävää onnesta laulaen.

Sitäkin pohdin sitten pitkään mainitsenko täällä blogin puolella ja siellä kuuluisassa facebookissa minkälainen yleisarvosana sieltä sitten tuli. Joillain kun tuntui mm. olevan sellainen asenne, että oli hyvin classy olla mainitsematta tulosta. En tosin tiedä oliko se taas classy olla mainitsematta jos sai arvosanan 1st vai koskiko tämä ihan kaikkia tuloksia. Mutta hitto, minä opiskelin hyvin ahkerasti viimeiset kaksi vuotta, näin paljon vaivaa kirjoittaessani niitä esseitä ja välillä tuntui että pää räjähtää joten kyllä, halusin kertoa että se kaikki vaiva palkittiin ja sieltä tuli se 1st. Deal with it, se ei ole keneltäkään muulta pois ja kovalla opiskelulla melkein kenen vaan ulottuvilla. Eivätkä asiat kuten arvosanat nyt ole niin vakavia asioita aina muutenkaan.

En nyt ole ihan varma mikä pointti tässä loppujen lopuksi oli. Ehkä se, että olen viime aikoina yleisesti miettinyt paljon sitä minkä takia oma onni ja saavutukset pitäisi niin sanotusti kätkeä (miettikää esimerkiksi suomalaista sanontaa 'kel onni on se onnen kätkeköön') ja jos sitä ei tee niin leimataan helposti samantien ylimieliseksi, koppavaksi..you name it. Rajansa tietenkin kaikella, mutta eikö muiden vaan voisi antaa nauttia niistä saavutuksista ja onnellisuudesta ja vaikka yrittää itsekin löytää niistä inspiraatiota omaan elämään? Tai jos niin kovasti ärsyttää niin sitten voisi edes yrittää pitää mölyt mahassaan. Vaikka nallekarkit eivät aina menekään tasan niin harvoin se toisen onni kuitenkaan on keneltäkään muulta varsinaisesti pois.

Vai mitä mieltä te olette (jos nyt jaksoitte jopa lukea kaiken)?

Kaikki postauksen kuvat on poimittu pinterestistä!

I'm not actually sure if I even have any non-finnish speaking readers so there's no way I'll write all this again in english just in case (google translator exists). But basically lately through events in my own life and things I've read about I've started thinking why is it so often 'wrong' and frowned upon to show that you're happy about something in your life? If you have worked hard to achieve something or/and feel you're very lucky you should have every right to be happy..and I don't mean that you should go around telling people this all the time/annoy them/get cocky but one shouldn't have to hide it either. One should be allowed to show it.