Luomisen tuskaa

Uusi periodi ja sen mukana useampi aamuluento alkoi viime viikon maanantaina. Mä olen aina halunnut olla sellainen aamuvirkku ihminen, joka sulavasti leijuu aamuisin sängystä ylös tekemään aamupalaa ja lukemaan päivän lehteä. Lähtee mukavan ajoissa töihin/yliopistolle virkeänä ja aloittaa päivänsä tehokkaasti. Valitettavasti, mä olen sellainen jonka puhelimessa on monesti aamuisin viisi eri herätystä ja sekään ei aina takaa, että oikeasti nousisin tarpeeksi aikaisin. Sen sijaan, että sulavasti leijuisin sängystäni virkeänä uuteen päivään kampean sieltä itseni nyrpeän peikon näköisenä (fakta, sänkyni vieressä on peili josta näen tämän näyn lähes joka aamu) ja yleensä enemmän tai vähemmän myöhässä. Tämä tarkoittaa sitä, että usein aamuni alkavat Boltmaisilla spurteilla ympäri asuntoa ja huipentuvat siihen kun nälkäisenä ja huohottavana saavun yliopistolle. Näin kävi myös viime viikolla lähes joka aamu ja sehän se vasta ottikin päähän.

Ei kuitenkaan niin paljoa kuin viimeiselle mahdolliselle viikolle tehtäväksi jättämäni kansainvälisen politiikan teorian ja metateorian oppimispäiväkirja. Yhdeksän sivua omaa pohdintaa kahdeksasta luennosta, kuinka hankalaa se nyt voi muka olla?

Sanotaan vaikka niin, että loppuviikosta yritin jo motivoida itseäni parempiin suorituksiin lasillisella viiniä. Alkon täti tosin kun kysyi mihin tarkoitukseen olin viiniä etsimässä sanoin, että ihan vaan seurustelujuomaksi. Jotenkin se kuulosti paremmalta kuin katsos kun mun pitäisi kirjoittaa yksi oppimispäiväkirja. Jotain lisäosviittaa saattaa myös antaa se, että whatsappissa yksi viikon käytetyimmistä "kuvistani" oli se hymyilevä ruskea kakkakikale, jota käytin ahkerasti keskusteluissa kuvaamaan luomistyöni edistymistä ja tulosta.

Homma ei ihan luistanut toivomallani tavalla, joten ajattelin tehdä itselleni seuraavana päivänä romanttisen kattauksen ja kokeilla uudestaan. Juu ei. Tiedän, että osasyy tälläisten töiden takkuiluun on usein se sisälläni asuva pieni mutta pippurinen puoli, joka tykkää näissä asioissa tavoitella täydellisyyttä. Yritä siinä sitten saada jotain kirjoitettua, kun tuntuu, että pitäisi joka kerta tuottaa vähintään jotain Nobelin palkinnon arvoista tekstiä. Hassu lasillinen viiniä päivässä ei muuten mitenkään avannut luovuuden kanavia (vaikka hyvää se toki oli). Olisi varmaan pitänyt vetää koko punkku kerralla ja kokeilla sitten.

Kuitenkin deadline läheni ja sinne tiedostoon oli pakko saada jotain. Niimpä jossain vaiheessa heitin kaikki standardit ikkunasta ulos ja ryhdyin runoilemaan.

"Jos ajatellaan kansainvälisen politiikan teorioiden tarjoavan tapoja laajentaa näkökykymme rajoja ja ymmärtää maailmaa, voiko silloin olla yhtä paljon oikeita totuuksia kuin on teorioitakin? Toisaalta, mistä voimme tietää, että ne ovat oikeita totuuksia eivätkä vain virheellisten teorioiden luomia näkökulmia maailmasta? Missä määrin kansainvälisessä politiikassa on todellisuutta, joka on havainnoistamme riippumatonta?"

"Näiden kysymysten pyörittelyn äärellä luennollakin esitetyn pragmatismin ja instrumentalismin “älyllinen laiskuus” tarjoaa minusta ajoittain houkuttelevan vaihtoehdon kansainvälisen politiikan ontologisten ja epistemologisten kysymysten äärellä."

 "Kaiken kaikkiaan luento sai minut toteamaan ettei minusta tule poliittista filosofia."

Ainakin olin tuossa viimeisessä lauseessa täysin rehellinen siitä mitä olin oppinut.

Kahden jälkeen perjantain ja lauantain välisenä yönä se oli sitten ahkeran tuskailun ja hiusten haromisen jälkeen (ihme että on vielä edes noinkin paljon hiuksia päässä) aika lailla valmis. Nuutunut olo ja kökkö fiilis, mutta tulipahan tehtyä. 

Ehkä voisin ensi kerralla harkita vastaavien töiden tekemistä kurssin mittaan sen sijaan, että jättäisin ne viime tinkaan. Mites te? Onko teillä tapana useinkin jättää asioiden hoitamiset viimeisiin hetkiin vai onnistutteko oikeasti tekemään hommat ilman viime hetken paniikkeja?